Raamatun synty

Raamatunkäännöstyötä tehdään, jotta jokaisella olisi mahdollisuus lukea ja kuulla Raamattua omalla kielellään. Sana Raamattu perustuu kreikankieliseen sanaan grammata, joka tarkoittaa kirjoituksia. Raamattu jakaantuu Vanhaan ja Uuteen testamenttiin. Vanha testamentti koostuu lakikirjoista, historiallisista kirjoista, runollisista kirjoista ja profeettakirjoista. Uusi testamentti koostuu evankeliumeista, Apostolien teoista, kirjeistä ja Johanneksen ilmestyksestä.

Raamatulla on pitkä syntyhistoria. Se ei ole syntynyt vain yhden kirjoittajan kynästä, vaan sillä on noin tuhannen vuoden kuluessa ollut useita kirjoittajia. Suurin osa Vanhasta testamentista sai nykyisen muotonsa kun israelilaiset olivat hävityn sodan vuoksi pakkosiirtolaisuudessa (587–538 eKr.) ja myöhemmin sen jälkeen.

Uuden testamentin evankeliumit kirjoitettiin, jotta tieto Jeesuksen elämästä säilyisi. Evankeliumien oli myös tarkoitus antaa hengellistä tukea kristityille. Tärkeimmät Uuden testamentin kirjoitukset valmistuivat noin ensimmäisen vuosisadan puolivälissä. Tärkeimpinä pidetyistä kirjoituksista vakiintui vähitellen kaanon eli pyhien kirjoitusten kokoelma.

On olemassa myös niin sanottu deuterokanonisten kirjojen kokoelma (apokryfit). Nämä kirjat sisältyvät Vanhan testamentin kreikankieliseen käännökseen Septuagintaan mutta eivät heprealaiseen Raamattuun. Tästä syystä ne kuuluvat roomalais-katolisen ja ortodoksisen kirkon käyttämiin raamatunkäännöksiin. Martin Lutherkin suositteli niiden lukemista, mutta niillä ei ole protestanteille samanlaista painoarvoa kuin muilla Raamatun kirjoilla.

Vanha testamentti

Vanha testamentti on kokoelma israelilaisia kirjoituksia ja se on yhteinen kristityille ja juutalaisille. Suurin osa Vanhan testamentin kirjoista on kirjoitettu hepreaksi. Protestanttisten kirkkojen käyttämässä Vanhassa testamentissa on 39 kirjoitusta. Kokonaisuutta kutsutaan heprealaiseksi kaanoniksi. Vanhan testamentin kreikankielistä käännöstä Septuagintaa kutsutaan kreikkalaiseksi kaanoniksi. Septuaginta sisältää myös niin sanotut deuterokanoniset kirjat eli apokryfikirjat, jotka eivät kuulu heprealaiseen kaanoniin.

Vanhan testamentin kirjojen syntyhistoria on pitkä. Ensimmäiset kirjoitukset ovat peräisin noin 900-luvulta eKr. ja nuorimmat ehkä noin 200-luvulta eKr. Vanhan testamentin muotoutumiseen ovat vaikuttaneet Israelin historian vaiheet. Babylonian pakkosiirtolaisuudella 500-luvulla eKr. oli suuri merkitys. Kirjoituksia alettiin koota yhteen kansan identiteetin vahvistamiseksi.

Vanhaan testamenttiin kuuluu monenlaisia kirjoituksia. Ne voidaan jakaa neljään osaan: lakiin, historiallisiin teoksiin, profeettakirjoihin sekä runo- ja viisauskirjallisuuteen.

Laki sisältää viisi Mooseksen kirjaa. Tutkijoiden keskuudessa ajatellaan yleisesti, että Mooses ei itse kirjoittanut Mooseksen kirjoja, vaan ne saivat lopullisen 300- ja 200-luvuilla eKr. Mooseksen kirjoissa on sekä jumalanpalveluselämään että arkipäivän elämään liittyviä ohjeita. Niissä on myös kertomukset maailman luomisesta sekä israelilaisten vapautumisesta Egyptin orjuudesta.

Historiallisiin teoksiin kuuluvat Joosuan, Tuomareiden, Ruutin ja Samuelin kirjat, Kuninkaiden kirjat, Aikakirjat sekä Esran, Nehemian ja Esterin kirjat.

Profeettakirjat sisältävät profeettojen julistuksesta ja elämästä kertovat kirjat. Ne ovat syntyneet eri aikakausina. Profeetat jaetaan suuriin profeettoihin (Jesaja, Jeremia, Hesekiel ja Daniel) ja 12 pieneen profeettaan.

Runo- ja viisauskirjallisuuteen kuuluvat Jobin kirja, Psalmit, Sananlaskut, Saarnaajan kirja ja Laulujen laulu ja Valitusvirret.

Uusi testamentti

Uuden testamentin kirjoitukset voidaan jakaa kirjeisiin, evankeliumeihin ja Apostolien tekoihin sekä Ilmestyskirjaan. Apostoli Paavali on kirjoittanut kirjeistä suurimman osan. Kirjeisiin on liitetty myös joitakin tekstejä, kuten Heprealaiskirje, jotka eivät ole muodollisesti kirjeitä.

Kristittyjen pyhä kirja oli aluksi Vanha testamentti, josta etsittiin ilmoitusta Jeesuksesta. Varhaisimmat Uuden testamentin kirjoitukset ovat apostoli Paavalin kirjeet, jotka ovat 50-60-luvuilta jKr. Niitä luettiin alun perin seurakuntien kokouksissa. Osa kirjeistä on Paavalin oppilaiden kirjoittamia.

Ensimmäisillä kristityillä oli suullista perimätietoa Jeesuksesta. Vähitellen sitä alettiin koota yhteen. Evankeliumit syntyivät noin vuosien 70 ja 110 jKr. välissä. Ne kertovat Jeesuksen elämästä, kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Varhaisin niistä on Markuksen evankeliumi. Muita ovat Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumi.

Evankeliumi tarkoittaa hyvää sanomaa, jolla tarkoitetaan julistusta Jeesuksesta ja pelastuksesta. Markuksen, Matteuksen ja Luukkaan evankeliumeja kutsutaan synoptisiksi evankeliumeiksi, koska ne käsittelevät samoja asioita pitkälle samalla tavalla. Johanneksen evankeliumi on sisällöltään ja muodoltaan erilainen kuin muut evankeliumit. Apostolien teoissa käsitellään Jeesuksen ensimmäisiä seuraajia ja evankeliumin leviämistä. Johanneksen ilmestyksessä kerrotaan kielikuvin lopunajan tapahtumista ja pelastuksesta.

Uuden testamentin kaanon vakiintui 300-luvulla. Joistakin yksittäisistä kirjoista, erityisesti Heprealaiskirjeestä ja Ilmestyskirjasta oltiin kuitenkin erimielisiä. Kaanoniin hyväksyttiin sellaiset kirjoitukset, joiden katsottiin olevan laajalti tunnettuja ja Jeesuksen oppilaiden tai heidän läheisten seuraajiensa kirjoittamia. Kaanonin ulkopuolelle jäi joitakin varhaiskristillisyydessä tunnettuja kirjoja. Esimerkiksi apostolisten isien kirjoituksilla oli arvovaltainen asema, koska niiden edustaman teologian katsottiin palautuvan apostoliseen opetukseen. Uuden testamentin ulkopuolelle jäivät myös niin sanotut Uuden testamentin apokryfikirjat, jotka sisältävät esimerkiksi kertomuksia opetuslasten myöhemmistä vaiheista.

Tilaa Piplian uutiskirje: