Muita käännöksiä

Ingmanin koetusraamattu

Raamatun kielen ja yleisen kielenkäytön kuilu oli kasvanut melko suureksi 1800-luvun alkuun mennessä ja eroa yritettiin kaventaa uudella raamatunkäännöksellä. Anders Wilhelm Ingmanin raamatunkäännös julkaistiin vuonna 1859. Käännöksen kustansi Turun Pipliaseura. Uutta testamenttia ja Psalttaria painettiin yhteensä 25 000 kappaletta ja koko Raamattua 5000 kappaletta.

Tuohon aikaan oli monin paikoin vallalla kansallisromanttinen henki ja se ulottui myös Ingmanin käännökseen. Hieman aikaisemmin Elias Lönnrot oli kerännyt materiaalia Kalevalaan, joka ilmestyi vuonna 1835. Ingmaninkin käännöksen kielessä oli kalevalaisia vaikutteita, kuten runollisten alkusointujen tavoittelua.

Käännös herätti sekä kiitosta että kritiikkiä. Kritiikki kohdistui erityisesti siihen, millä tavoin raamatuntekstiä sai muuttaa. Käännöstä vastaan hyökättiin paikoin voimakkaastikin ja se haluttiin sallia vain ”koekäännöksenä”. Yksi kritiikin kohde oli käännöksen kielen arkipäiväisyys. Jotkut alkukielen sanat oli myös korvattu suomalaisilla vastineilla, joita ei enää voitu pitää pelkkinä käännöksinä.. Esimerkiksi Jesajan kirjassa pantteri on käännetty ilvekseksi.

Ingmanin Koetusraamattu auttoi kuitenkin näkemään uuden käännöksen tarpeen. Käännöstyötä varten asetettiin uusi komitea, jonka jäseneksi myös Ingman valittiin. Tarkoitus oli käyttää hyväksi jo tehtyä käännöstä ja tehdä tarvittavat korjaukset ja muutokset alkutekstin pohjalta.

Vuosien 1933/1938 käännös

1900-luvun ensimmäinen Vanhan testamentin suomennos valmistui vuonna 1933 ja Uuden testamentin ja apokryfikirjojen suomennos vuonna 1938. Tämä raamatunkäännös on käytössä paikoittain nykyäänkin.

Edellinen Kirkkoraamattu oli vuodelta 1776, joten kieltä piti uudistaa. Uudempi käännöskin Raamatusta oli olemassa, A. W. Ingmanin niin sanottu Koetusraamattu vuodelta 1859. Ingmanin käännös oli kuitenkin saanut ristiriitaisen vastaanoton. Monet kritisoivat sen kalevalaista tyyliä. Se kuitenkin auttoi huomaamaan uuden raamatunkäännöksen tarpeen.

Vanha käännös, kuten vuosien 1933/1938 käännöstä myös nimitetään, oli merkittävä käännöshanke. Käännöksen tekeminen kesti 80 vuotta ja sen aikana myös osa käännökseen kohdistuneista vaatimuksista ja tavoitteista muuttui.

Käännöskomitea asetettiin senaatin päätöksellä 11.4.1861. Siihen kuului arvovaltaisia jäseniä, myös A. W. Ingman. Komitean puheenjohtaja oli professori Gabriel Geitlin (1804-1871). Tarkoituksena oli Ingmanin käännöstä apuna käyttäen tehdä tarvittavat korjaukset ja muutokset Raamatun alkutekstin pohjalta. Komitean saamat ohjeet olivat kuitenkin epämääräiset ja työtavoista oltiin erimielisiä. Vanhan testamentin käännösehdotus valmistui, mutta ei saanut kirkolliskokouksen hyväksyntää. Komitea hajaantui vuonna 1886.

Kirkolliskokous asetti samana vuonna uuden raamatunkäännöskomitean, joka keskittyi lähinnä Uuden testamentin kääntämiseen. Käännöksen pohjana käytettiin kreikankielistä alkutekstiä. Uusi komitea asetettiin kuitenkin jälleen vuonna 1913. Tarkoituksena oli saada raamatunkäännöstyö lopulta valmiiksi. Tärkeänä pidettiin vanhan Raamatussa käytetyn kielen suurempaa huomioonottamista ja kieliasun yhtenäistämistä.

Vanhan testamentin käännös hyväksyttiin vuonna 1933 ja Uuden testamentin käännös vuonna 1938. Käännös oli jo julkaistaessa kieleltään vanhahtavaa.

Nykyinen kirkkoraamattu

Kirkolliskokous asetti vuonna 1973 raamatunkäännöskomitean uutta Kirkkoraamattua varten. Käännöskomiteaan kutsuttiin mukaan jäseniä myös Suomen vähemmistökirkoista. Tavoitteena oli kääntää Raamattu hyvälle yleiskielelle.

Edellinen Kirkkoraamattu oli vuosilta 1933 (Vanha testamentti) ja 1938 (Uusi testamentti). Aikaa ei siis ollut kulunut kovin paljoa edellisen käännöksen valmistumisesta. Vuosien 1933/1938 käännös edusti kuitenkin 1800-luvun kieltä ja käännösihanteita, kuten alkutekstin ja käännöksen muodollista vastaavuutta.

Raamattua käännettiin myös virallisten raamatunkäännösten välisenä aikana. Pentti Saarikoski käänsi Matteuksen evankeliumin vuonna 1969. Tulkinta oli melko vapaa ja modernisoiva. Kääntäjän mukaan työ oli saanut vaikutteita myös italialaisen ohjaajan Pier Paolo Pasolinin elokuvasta Matteuksen evankeliumi.

Suomen Pipliaseura julkaisi yhdessä Suomen kirkon sisälähetysseuran kanssa vuonna 1972 Uuden testamentin käännöksen Uusi testamentti nykysuomeksi, joka myös toi esille uuden raamatunkäännöksen tarpeen. Käännöksessä lähdetään liikkeelle laajemmista kokonaisuuksista, ei niinkään yksittäisten sanojen tarkasta kääntämisestä.

Kirkolliskokouksen vuonna 1973 asettaman raamatunkäännöskomitean tavoitteena oli nykykielinen käännös, joka noudattaa alkuperäisteoksen sisältöä ja tyyliä. Raamatun tekstiä ei pyritty modernisoimaan liikaa. Tarkoituksena oli myös paremmin tuoda esille Raamatun alkuperäisten kirjoittajien taustat. Raamatunkäännöksen kielen tavoitteeksi asetettiin luonteva ja nykyaikainen suomen yleiskieli. Käännöstä ajateltiin tehtävän erityisesti tuleville sukupolville, jotta Raamatusta ei vieraannuttaisi. Käännöstyössä hyödynnettiin myös uusimpia tekstilöytöjä ja tieteellistä tutkimusta.

Käännöstyössä käytettiin dynaamisen vastaavuuden periaatetta, jossa korostetaan kokonaissanoman merkitystä enemmän kuin yksittäisten sanojen vastaavuutta. Menetelmässä on tärkeää myös lukijoiden reaktio. Lukijoiden tulisi reagoida tekstiin samalla tavalla kuin lähtötekstin lukijat. Käännöksen tuli kuitenkin olla tarkka.

Vanhan testamentin käännös perustuu hepreankieliseen Biblia Hebraican Stuttgartin tekstilaitokseen, joka on ilmestynyt vuosina 1969-76. Uuden testamentin käännöstyössä on lähteenä käytetty Nestle – Alandin Novum Testamentum Graece 26. painosta.

Uusi Kirkkoraamattu hyväksyttiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokouksessa vuonna 1992. Käännös herätti myös kritiikkiä, sillä monet olivat tottuneet vanhan käännöksen kieliasuun. Vanha käännös on paikoin käytössä nykyäänkin.

Tilaa Piplian uutiskirje: